Pakon sanelema juttu, sitä se on. Juuri ennen juhannusta tuli voimaan uusi laki, joka koski kaikkia nettikauppoja. Pitää olla PERUUTA-painike. Yleensä hoidan asiat hetimiten pois alta, mutta tämä asia jäi roikkumaan ilmaan. Ajattelin, että asia ratkeaisi jotenkin itsestään. Ei se ratkennut; kyllä minun itseni oli tehtävä päätös runokorttien ja nettimyynnin suhteen. Edelliset sivut olivat jo vanhat ja niiden kanssa on ollut ongelmia ainakin kahden viimeisen vuoden aikana, mutta olen kokenut liian työlääksi alkaa kaikki taas alusta. Nyt sivujen uusiminen oli pakko tehdä. Laitetaanko sinne PERUUTA-painike vai tehdäänkö vallan uudet sivut?

Juhannusviikolla minulla oli nettipalaveri Miian kanssa ja kartoitimme tilannettani. Juhannuksen yli mietittyäni, tulin siihen tulokseen, että eteenpäin on mentävä. Haikein mielin luovuin korttikaupastani, joka koki päivänvalon maaliskuussa 2014 ja aloimme suunnittelemaan uusia www-sivuja Elämysvalokuvauksen ympärille. Tätähän minä olen tehnytkin viimeiset vuodet ja kortit ovat olleet pieni bonus siinä ohessa. Lähettelin kuvia ja tekstejä yömyöhään ja eilen saimme sivut valmiiksi. Aluksi olin sitä mieltä, että nämä blogikirjoitukset joutavat pois, mutta kun sitten aloin lukemaan tekstejäni kymmenen vuoden takaa, niin en raaskinutkaan luopua niistä. Antaa niiden roikkua mukana tässä uudessakin sivustossa. Kenties aktivoidun kirjoittamaan enemmänkin. Ei mitään ”kerran kuukaudessa on pakko kirjoittaa”, vaan jos tuntuu siltä, niin antaa tekstin tulla.

Mitäs mieltä olen uusista sivuistani? Niistä tulikin ihan minun näköiset ja oloiset. Etsin netistä yrityksiä summamutikassa ja tutkin, miten muut ovat esitelleet itseään ja yritystään. Yritin tehdä samalla konseptilla ja heti iski ahdistus, en osaa. Hengittelin vähän ja otin kynän ja paperia ja kirjoitin ylös minulle tärkeitä asioita. Ja kas kummaa, siitä se alkoi muodostua. Miia laitteli viestiä, kun kaipaili johonkin kohtaan lisää tietoa. Nyt minulla on uudet sivut, jotka kertovat minusta ja elämysvalokuvauksesta juuri minun toivomallani tavalla.

Yhdeksän vuoden aikana olen rakentanut torpalle oman paratiisini, joka on myös työpaikka, huvikumpu, siirtolapuutarha, museo, kesämökki…

Tein perjantaina kotona hommia siihen malliin, että sain pakattua kylmälaukun ja muut tarpeelliset tavarat ja läksin torpalle puolen päivän jälkeen.  Olen vähän kuin amerikkalainen kotiäiti;  nuorimmainen käy ilmaisutaidon lukioa Tampereella ja tässä jaksossa sattuu olemaan sellaiset tunnit, että aamuin illoin olen kuskannut tyttöä viiden kilomertin päähän bussille. Oma aikataulu on pitänyt rytmittää sen mukaan ja kun on omiakin opiskeluita Tampereella kahtena iltana viikossa, niin on mennyt yhdeksi autolla huristeluksi tämä elämä. Oli siis aika nollata tilannetta ja hemmotella itseään saunalla ja kaikella muullakin mukavalla.

Tuli kolme vuotta täyteen tuosta ”Maailaman ihanin nainen”-valokuvakurssista, joka pidettiin Paltimossa. Illan hämärissä katsoin kuvia tekemästäni valokuvakirjasta ja pääsin taas siihen taianomaiseen tunnelmaan mukaan, mikä silloin vallitsi siellä. Kyynelkin sumensi näkökykyä välillä. Se oli jotakin merkittävää, kasvun paikkaa, oman itsensä ja naiseuden läpikäyntiä, kriisejä, vaikeaa elämää. Siellä reilu kymmenen toisilleen tuntematonta naista pääsi koskettamaan toistensa sieluja ennenkokemattomalla tavalla. Tämä oli yksi elämäni merkityksellisemmistä tapahtumista.

Olen koettanut viedä tuon valokuvakurssin satoa eteenpäin elämässäni. Aina välillä tulee tarve tulla nähdä itsensä sellaisena kuin itse haluaa. Ystävien kanssa olemme harjoittaneet voimaantumista valokuvien kanssa. Toukokuun puolessa välissä ystäväni Marja oli Ilomantsista käymässä. Meillä oli suuret suunnitelmat ottaa kuvia sinivuokoista (kerkesivät kukkimaan jo, kun on ollut niin lämmin kevät), valkovuokoista, joutsenista. Menimme torpalle yöksi, lämmitimme yösaunan ja puhuimme ja nauroimme.   Ja sunnuntaiaamuna heräsimme vesisateeseen. Ei voitu siis ottaa voimakuvia luonnossa, mutta onneksi on torpan ihana ja valoisa kuisti, joten ei meidän voimaantumiset ihan hukkaan menneet.

Minä haluaisin käyttää tätä torppaa ja sen rauhoittavaa ympäristöä tällaisiin voimasessioihin. Kenties jo ensi kesäksi saataisiin asiat siihen malliin, että torpalla voisi yöpyä. Vaatimatonta majoitusta, saunomista, kivoja kuvatuokioita, kokkailua yhdessä. Voimaannuttavaa yhdessäoloa. Nyt olenkin alkanut katsomaan yhtä aittaa ”sillä silmällä”. Sinne haluan vanhanaikaisen kampauspöydän ja rekillisen vaatteita, joita voisi tarpeen tullen lainata kuvauksia varten. Ja taatusti olisi hauskaa.

No, miten meni viikonloppu? Nyt on ollut niin ihana toukokuu, ettei keskikesälläkään aina ole näin lämpöisiä ilmoja. Ensimmäiseksi ruokin kanaset ja seuraavaksi kävin tarkastamassa kukkatilanteen, mitä uutta on yön aikana tapahtunut. Kanat seuraavat minua joka paikkaan, jopa ulkohyyskässä ollaan nelistään. Tulee mieleen aika, jolloin omat lapset olivat pieniä ja vessassa ollessa aina avoiminen ovien päivät. Töitä paiskin kuin hullu, kädet ovat rakkuloilla. Mutta kyllä paljon sain aikaiseksiskin. Juha kävi perjantai-iltana ja saatiin kanoille vanhaan miljööseen sopiva kana-aitaus valmiiksi. Ja huomasi samalla reissulla, että vesipumppaamossa oli jotakin häikkää. Se tarkoitti siis, että sitä saunomista ja jalkakylpyjä en päässyt tällä kertaa tekemään. Sen takia pääsin käyttämään yölläkin ulkohyyskää, minun onneni; lintujen laulua yö läpeensä ja se tuoksu…kiersin ympäri pihamaata vedet silmissä. Ei ihminen tarvitse kaikenmaailman härpäkkeitä ollakseen onnellinen. Vähemmän on enemmän ja sydän sen kertoo.

Siivosin aittoja, raahasin Kakolasta ostetun kerrosängyn rengintupaan (Juha ei ymmärrä vieläkään, miten sen sain siirrettyä, enkä kerrokaan, ihmetelkööt ihmenaista). Siellä joku saa joskun yöpyä vankien entisessä punkassa, onhan siinä jo tunnelmaa kerrakseen. Rengintuvan siivous piti jättää kesken, siellä oli asukkeja. Joku pikkuruinen lintu oli päässyt jostakin raosta sisään ja tehnyt kaapin hyllylle pesän. Juttelin pikkuruisille hetken ja palaan siivoamiseen, kunhan poikaset ovat lentäneet pesästään. Linnunpöntöt ympäri tonttia olivat täynnä asukkeja ja taivaalla ruuhkaa ruuanhakumatkoilla. Piha sai uusia kukkia ja somistuksia ja kaikkea mukavaa muhii mielessäni (ja Juhan pään menoksi). Mää olen niin love tuohon maalaisidylliin <3

Ihanaa alkavaa kesäkuuta toivottelee torpan tyttö Kirsti

Koko syksy on mennyt tosi nopeasti ja sitä syksyä on riittänyt ihan jouluun asti. Sää on ollut lämmin, vielä jouluaattonakin oli 10 astetta plussan puolella. Kanat olivat aatonaattoon kotona ja sitten vasta siirsimme ne torpan navettaan. Protestiakin on sieltä suunnasta kuultavana. Eivät tykkää yhtään, kun eivät voi juoksennella vapaana. Olemme jo katsoneet ensi kesää varten navetan taakse uutta kesäkanalaa heille. Sinne tulee kiva paikka tipusille.

Syksyn mittaan olemme ahkeroineet kovasti torpalla. Olen saanut ihanan ja valoisan, ikkunoistaan kolmeen ilmansuuntaan olevan työtilan omani näköiseksi. Seinät maalattiin valkoiseksi ja sinne olen kuskannut itselleni kauniita ja rakkaita esineitä inspiraation lähteeksi. Minulle on tärkeää, että myös ympäristö, jossa teen töitä, on kaunis. Tuntuu, että työntekokaan ei tunnu silloin työnteolta. Olen koko aikuisikäni haaveillut tilasta, jossa minulla olisi monta pöytää, joiden ääressä voisin askarrella ja tehdä kaikkea mukavaa. Ruokapöytä on monesti vallattu muuhun tarkoitukseen kuin syömiseen.  Alkaa tämä unelma olla totta nyt. Miten hyvä fiilis minulle syntyy, kun katson huoneeni ovesta sisälle ja näen kaikki ihanuudet siellä minua odottamassa.

Tuvankin olemme saaneet hyvälle mallille. Katto ja seinät maalattiin myös täältä. Ja rakennettiin uutta seinääkin raakalaudasta. Sopii tähän ilmapiiriin hyvin. Maalasin myös mäntylipaston, joka ei sopinut tänne ympäristöön lainkaan. Vihertävällä kalkkimaalilla pariin kertaan ja santapaperilla ”iän tuomia kolhuja” pintaan ja lopuksi vahaus. Tämä kalkkimaali olikin hyvä tuttavuus, uskon että muutakin maalattavaa löytyy, kunhan aika antaa myöten. Remontoitavaa riittää seuraavaksi keittiössä ja eteisessä ja vessatiloissa. Mistään ei saa tulla liian hienoa, vaan vähän niin kuin ennen vanhaan. Nurkat eivät muutenkaan ole niin suorassa näissä menneitten aikojen rakennuksissa ja siinä se viehätys varmaan piileekin.

Syksyä työllisti myös tuo Tonttukalenteri, jota päätin alkaa tekemään. Salassa Juhaltakin, joten välillä oli naurussa pitelemistä, kun kehittelin juttuja, mistä voisin kirjoittaa. Oli kuulkaas hauskaa minullakin; aikuinen nainen kuljetti tonttuja milloin minnekin ja otti kuvia. Ois siinä voinu olla selittämistä, jos olisi joku nähnyt. Tontut kertovat tästä meidän ensimmäisestä vuodesta täällä torpan maisemissa. Olen kyllä ihan kiintynyt noihin tonttuihin, mitähän ne meinaavat seuraavaksi tehdä?

https://www.facebook.com/media/set/?set=a.999454460096320.1073741844.685317101510059&type=3

Joulun vietimme torpalla. Aatonaattona menimme sinne yöksi ja aattoaamuna laitoin riisipuuron porisemaan. Nuoriso oli kutsuttu joulusaunaan ja sen jälkeen riisipuurolle ja sekametelisopalle. Kun tuli luvattua sille Oskari-tontulle se riisipuuro, niin olihan se keitettävä. Koko syksyn olemme käyneet saunomassa torpalla. Kesällä tuunasin saunan eteisen kauniiksi. Siitä ei ole enää jäljellä mitään, mutta tilalle on tullut muuta; villat seiniin ja kattoon ja lämpöeristys on parantunut huomattavasti. Ensi kesänä keksin taas jotakin naisen silmälle kaunista sinne pukuhuoneeseen.

Saunominen kynttilänvalossa ja ihon pinnalla leikkivä höyry tuo lapsuuden mieleen. Kaksivuotiaana olin savusaunassa, joka oli silloin kotimme ainut sauna. Oli pimeää, kynttilän pieni liekki valaisi pesupuuhiamme, äidin varoittava ääni, älä nojaa seinään, kun sieltä tarttuu nokea selkään. Äidin kampa hukkui sinne pimeyteen jonnekin, yritimme sitä haparoiden etsiä. Tämä on varhaisin lapsuusmuistoni. Savusaunan tuoksu ja pehmeä lämpö hivelee vieläkin aistejani. Minusta tässä saunomisessa ja pesuvadeissa pesemisessä on jotakin niin ihanaa; kenties se on juuri se muisto sieltä lapsuudesta, jota haluan kantaa mukanani. Nyt lähden torpalle, Juha meni sinne jo edeltä lämmittämään takkoja ja laittamaan saunaa tulille.

Oikein ihanaa Uutta Vuotta Sinulle 

Toivoo Kirsti

Niistä kuljetaan sisään ja ulos,  morsiamia kannetaan kynnyksen yli, vihassa lähdetään ovet paukkuen vetämään. Onkohan kulkija sipaissut ohimennen ovenpieltä ja talonväki hymy huulilla ottanut tulijan vastaan? Me ihmiset olemme kuin ovia, toisten ovi pysyy visusti kiinni ja toisilla on avoimet ovet ystävien tulla ja mennä.

Usein unissakin on ovia, ainakin minun unissani. Olen ymmärtänyt, että ovi ja asunto kuvaisi ihmistä itseään. Joskus unessa olen joutunut huoneeseen, kahden oven välitilaan, jossa molemmat ovet ovat kiinni. Menneen ovi on sulkeutunut, mutta uusi pysyy vielä visusti kiinni. On ollut vähän orpo olo.

Elämäni on käännekohdassa ja uusi elämänvaihe alkamassa.  Olen sulkemassa yhtä pitkäaikaista ovea, Ilomantsin ovea, joka sulki minut sisäänsä 25 vuodeksi. Ei, en minä ole kokenut vankilassa olevani,  välillä pikkasen evakkona kuiteskin täällä itärajan pinnassa. Toivottavasti tämä ovi pysyy minulle aina auki, tänne jää lukuisia ystäviä ja tuttuja, joita en halua kadottaa elämästäni.

Katseeni tähyää Pirkanmaalle, vähän lähemmäksi kotikontujani. Rakkaus se on se voima, joka liikuttaa. Usean yksinäisen vuoden jälkeen olen löytänyt kumppanin, jonka kanssa meillä on yhteistä käsillä tekeminen. Osaamme ainakin arvostaa sillä alueella toisiamme.  Ja rakkaustarinamme, siitä saisi vaikka elokuvaan ainekset.  Onni  on saada rakastaa ja olla rakastettu. Elokuun lopusta asti on tämä 500 kilometrin välimatka taittunut suuntaan ja toiseen useampaan kertaan. Joulun jälkeen aloin hivuttamaan pikkuhiljaa omaisuuttani hänen luokseen. Lopullinen muutto on edessä kesäkuussa.

Uuden elämän myötä mukaan tulee vanhan torpan miljöö, jossa on kymmenkunta rakennusta, vanhin 1700-luvun loppupuolelta. Nyt on ainakin parikymmentä uutta ovea aukaistavaksi. Tarinaa mietittäväksi, mitä kaikkea tässäkin pihapiirissä on vuosisatojen saatossa tehty ja miten eletty. Näissä maisemissa ollaan eletty kauan ennen minua ja niin tullaan tekemään minunkin jälkeeni. Tarkoitus ei ole tehdä tästä nykyaikaista kesäpaikkaa vaan otetaan askel jos toinenkin kohti mennyttä aikaa.

Paikalla on oma historiansa ja se vetää minua voimakkaasti puoleensa. On kun astuisi ajassa taaksepäin ja se sopii minulle erinomaisesti. En halua viettää elämääni oravanpyörässä vaan haluan E L Ä Ä ja N A U T T I A . Työntää sormet taas monien vuosien jälkeen multaan, käydä ulkohuussissa, ottaa päivänokoset terassilla kärpästen pörrätessä korvan juurella, mennä illalla raukeana nukkumaan, runko väsyneenä ruumiillisesta työnteosta, auringon maku iholla. Kuunnella linnunlaulua ja tarkastella luonnon ihmeitä.

Haastan itseni tallentamaan tähän blogiin ”uutta elämääni” uusissa maisemissa, uusien ihmisten ympäröimänä. Torpan elämää, historiaa, vuodenaikojen vaihtelua ja kaikkea, mitä se tuo tullessaan.

                       Rakkain terveisin, Kirsti