Sinivuokot ovat puhjenneet kukkaan ja siinä onkin kerrassaan ihmettelemistä. Ei kukkaa sinänsä vaan sitä paljouden määrää, mitä täältä torpan ympäristöstä löytyy. Niitä on ihan joka puolella, isoina mättäinä, metsän pohja loistaa sinisin värein. Olen kotoisin Pohjanmaalta, juuri sieltä  mihin säätiedotuksessa viitataan ”alavilla mailla hallan vaaraa”. Se rajoitti aika paljon kukkien valinnassa. Eikä siellä luonnonvaraisena kasva läheskään niin paljon kasveja kun täällä torpan lähettyvillä. Ilomantsissakin on paljon karummat kasvuolosuhteet. Tulevasta kesästä tuleekin mielenkiintoinen, kun ei yhtään tiedä etukäteen, mitä yllätyksiä maasta putkahtaa ulos.

Olen rakastanut kukkia ja lukion jälkeen suuntauduinkin puutarha-alalle. Kukkien värit, tuoksut, lehdet. Kaikki ovat kaunista ja sielu siitä kauneudesta nauttii. En enää häpeä tunnustaa sitä, että olen niin herkkä, että kauniin luonnon katseleminenkin saa minulle kyyneleet silmiin. Koen nykyisin voimavarakseni tuon herkkyyden, joskus nuorempana se oli niin hävettävä juttu. Joka hetkessä silmät kyynelissä. Nyt olen sitä mieltä, että maailmani on paljon rikkaampi ja vivahteikkaampi juuri tuon herkkyyden takia.

Pitkin kevättä olen käynyt täällä pihapiirissä kuvaamassa sinivuokkojen heräämistä. Pääsiäisen aikaan huhtikuun alkupäivinä alkoivat ensimmäiset hennot varret nousta käppyrästä suorempaan. Surin sitä, että minun pitää jättää ne sinne yksin, kun palasin Ilomantsin suuntaan. Parin viikon kuluttua olin taas polvillani pihamaalla ja huokailin ihastuksesta. Miten paljon uutta sineä olikaan tullut esille! Ja ensimmäinen valkovuokkokin ojenteli valkoisia terälehtiään kohti aurinkoa. Vapun tienoilla suorastaan makasin metsän pohjalla, kuvaten noita ihanuuksia joka kantilta ja kulmalta. Ihan sinisenään. Minun ilomantsilaiset ystävät eivät kyllä usko tätä todeksi.

Tässä kuvasarjassa näkyy yhden kuvan muuttuminen runokortiksi. Sopii hyvin vaikkapa vastasyntyneelle, sillä kortin nimi on vastakuoriutunut.

Mitähän kukkii valkovuokkojen jälkeen?

Kevätterveisin Kirsti