Pakon sanelema juttu, sitä se on. Juuri ennen juhannusta tuli voimaan uusi laki, joka koski kaikkia nettikauppoja. Pitää olla PERUUTA-painike. Yleensä hoidan asiat hetimiten pois alta, mutta tämä asia jäi roikkumaan ilmaan. Ajattelin, että asia ratkeaisi jotenkin itsestään. Ei se ratkennut; kyllä minun itseni oli tehtävä päätös runokorttien ja nettimyynnin suhteen. Edelliset sivut olivat jo vanhat ja niiden kanssa on ollut ongelmia ainakin kahden viimeisen vuoden aikana, mutta olen kokenut liian työlääksi alkaa kaikki taas alusta. Nyt sivujen uusiminen oli pakko tehdä. Laitetaanko sinne PERUUTA-painike vai tehdäänkö vallan uudet sivut?

Juhannusviikolla minulla oli nettipalaveri Miian kanssa ja kartoitimme tilannettani. Juhannuksen yli mietittyäni, tulin siihen tulokseen, että eteenpäin on mentävä. Haikein mielin luovuin korttikaupastani, joka koki päivänvalon maaliskuussa 2014 ja aloimme suunnittelemaan uusia www-sivuja Elämysvalokuvauksen ympärille. Tätähän minä olen tehnytkin viimeiset vuodet ja kortit ovat olleet pieni bonus siinä ohessa. Lähettelin kuvia ja tekstejä yömyöhään ja eilen saimme sivut valmiiksi. Aluksi olin sitä mieltä, että nämä blogikirjoitukset joutavat pois, mutta kun sitten aloin lukemaan tekstejäni kymmenen vuoden takaa, niin en raaskinutkaan luopua niistä. Antaa niiden roikkua mukana tässä uudessakin sivustossa. Kenties aktivoidun kirjoittamaan enemmänkin. Ei mitään ”kerran kuukaudessa on pakko kirjoittaa”, vaan jos tuntuu siltä, niin antaa tekstin tulla.

Mitäs mieltä olen uusista sivuistani? Niistä tulikin ihan minun näköiset ja oloiset. Etsin netistä yrityksiä summamutikassa ja tutkin, miten muut ovat esitelleet itseään ja yritystään. Yritin tehdä samalla konseptilla ja heti iski ahdistus, en osaa. Hengittelin vähän ja otin kynän ja paperia ja kirjoitin ylös minulle tärkeitä asioita. Ja kas kummaa, siitä se alkoi muodostua. Miia laitteli viestiä, kun kaipaili johonkin kohtaan lisää tietoa. Nyt minulla on uudet sivut, jotka kertovat minusta ja elämysvalokuvauksesta juuri minun toivomallani tavalla.

Yhdeksän vuoden aikana olen rakentanut torpalle oman paratiisini, joka on myös työpaikka, huvikumpu, siirtolapuutarha, museo, kesämökki…

Ajatukseni ovat liidelleet tosi korkealla ja lujaa, mutta onneksi kaikki ei jää vain unelmoimisen asteelle. Paljon on tehty. Ystävä kävi tänään torpalla ja sanoi, että on ihana kuunnella, kun puhun, mitä kaikkea suunnittelen ja miten menen niitä unelmia kohti. Totta se on, olen niin innoissani kaikista niistä mahdollisuuksista joita torppa tarjoaa. Mistä muualta olisin saanut tällaisen työmahdollisuuden, jossa voin antaa luovuudelle täydet siivet? Ja huomaan, että luovuus synnyttää lisää luovuutta ja kohta minulla on niin paljon haaveita ja mietteitä tulevaisuutta ajatellen, etten meinaa housuissani pysyä.

Viime blogikirjoituksessani kerroin yhdestä aitasta, josta saisi hienon ympäristön voimasessioihin ja Minä olen ihana-projekteihin. Lausuin ääneen haaveeni kampauspöydästä ja vain viikko tuon jälkeen minulla oli kampauspöytä. Siitä se sitten lähti. Kolme kerrosta kalkkimaalia, sapluunan läpi töpötystä, hiomista ja vahausta ja minulla oli hieno kampauspöytä. Lieksan kirpputorillta löysin karmeanvärisen jakkaran, jonka maalasin samaisella kalkkimaalilla ja niin minulla on nyt nätti kokonaisuus. Seuraavaksi katselin aitan seiniä sillä silmällä ja juhannuspäivän maalasin pinnat valkoiseksi. Kirpparikierrokselta tarttui mukaan yhtä sun toista ja varastossa olevasta ruosteisesta pyöränrenkaasta tuli upea katos vuoteen yläpuolelle. Oikein prinsessan vuode, vaikka piika täällä asustaakin.

On tässä vähän paineitakin; elokuussa torpalle tulee n. 40 henkeä viettämään kesäjuhlaa ja samalla on hieman koulutustakin. Ikähaitari on lapsista yli kahdeksankymppisiin. Puuliiteristä tehdään museo, joka toimii samalla luentosalina. Sali taitaa olla liian hieno nimitys paikalle, vanhanajan  tunnelmaa löytyy ja vielä yksi yllätysjuttu, jota en paljasta vielä. Onneksi minulla on niin taitava pehtoori, joka toteuttaa haaveitani. Minä olen toiminut kakkosnelosen kantajana, onnistuu paremmin kun naulojen hakkaaminen lattiaan. Siinä missä Juha löi  neljä naulaa, minä sain vaivalla ja tuskalla hakattua yhden naulan. Onkohan se ”naisen käteen sopiva vasara” vähän liian leikkikalu tällaiseen raavaaseen työhön? Enimmäkseen olen naputellut sillä tauluille nauloja

Varastot ovat täynnä ihania, vanhoja esineitä, joille annetaan nyt mahdollisuus päästä kertomaan tarinaansa tämän päivän ihmisille. Vanhempaa väkeä taas kiehtoo nähdä tuttuja esineitä, joita he ovat käyttäneet lapsuudessaan ja nuoruudessaan.

Torpan maasto on mäkistä ja varsin kivistä. Ruohonleikkurilla ei pääse leikkaamaan kuin pienen palan nurmikkoa. Nokkonen kasvaa vähän joka paikassa. Mieleni alkoi kaivata maalaismaisemaan sopivia heinäseipäitä aittojen välistä kurkistelemaan. Ei yhtään käynyt mielessä lapsuus, kun heinäkuussa tehtiin  heinää ja hätisteltiin paarmoja pois. Naapurin lapset kävivät uimassa. Vähänkö se suututti silloin! Aina oli kiire sään kanssa, että kerittiin saada ennen sadetta heinät seipäälle kuivumaan. Harvemmin sai tuotua heinät suoraan maalta latoon. Meilläkin oli useampi lato ja riihi täytettävänä. On sitä saanut hangon piikistäkin pakaraan reiän. Ihme ja kumma, ettei mitään suurempia vahinkoja sattunut. Mukavinta oli silloin, kun sai pomppia heinäkasaan orren päältä. Se oli leikkiä samalla kuin heinät tiivistyivät pienempään tilaan. Heinäkasaan oli hyppimässä myös naapurin lapset. Sellaista huvitusta silloin oli, ei mennyt aika kännyköiden pelejä pelatessa. Illalla jalkoja ja käsivarsia sitten kirveli, kun käytiin saunomassa.

Tartuin alkuviikosta viikatteeseen ja liippaan ja aloin niittämään ”heinää” kumoon. Edellisestä niittokeikastani on melkein 30 vuotta, mutta hyvin se sujui. Teroittaminenkin onnistui. Kanat olivat seuranani ja niiden vahtiminen oli se työläin puuha. Tuppaavat olevan niin likellä, että piti varoa, ettei kaula katkea vahingossa. Tuli hyvä mieli, kun näin heinät kumossa.  Pari päivää pöyhin hangolla ja sitten seivästin. Yksi heinäseiväs kaatui kuorman alle; oli laho alaosa ja meni muruiksi. Toinen hajosi jo kun kuoppaan iskin. Mutta nyt pystyssä on kaksi komiaa välitikkuja ei löytynyt, joten sopivia etsimään risukosta. Hätä keinot keksii, yhteen reikään laitoin ison rautanaulan Tuoksukin kuin ennenvanhaan heinässä ollessa. Piti ihan lähteä sisälle kaffin keittoon ja kantaa kaffit ja eväsleivät ”heinäpellolle”. Tuli siinä toinenkin lapsuusmuisto mieleen; miten laitettiin mustikoita ruisleivän päälle ja täytyy sanoa, hyvälle maistui tänäkin päivänä. Onko kukaan muu mussutellut tällaisia voileipiä? Nyt minulla on maalaisidylliä kerrakseen, heiniä seipäillä ja kanoja nokkimassa matosia maasta.

Kivoja loppukesän päiviä toivottelee Kirsti

Tein perjantaina kotona hommia siihen malliin, että sain pakattua kylmälaukun ja muut tarpeelliset tavarat ja läksin torpalle puolen päivän jälkeen.  Olen vähän kuin amerikkalainen kotiäiti;  nuorimmainen käy ilmaisutaidon lukioa Tampereella ja tässä jaksossa sattuu olemaan sellaiset tunnit, että aamuin illoin olen kuskannut tyttöä viiden kilomertin päähän bussille. Oma aikataulu on pitänyt rytmittää sen mukaan ja kun on omiakin opiskeluita Tampereella kahtena iltana viikossa, niin on mennyt yhdeksi autolla huristeluksi tämä elämä. Oli siis aika nollata tilannetta ja hemmotella itseään saunalla ja kaikella muullakin mukavalla.

Tuli kolme vuotta täyteen tuosta ”Maailaman ihanin nainen”-valokuvakurssista, joka pidettiin Paltimossa. Illan hämärissä katsoin kuvia tekemästäni valokuvakirjasta ja pääsin taas siihen taianomaiseen tunnelmaan mukaan, mikä silloin vallitsi siellä. Kyynelkin sumensi näkökykyä välillä. Se oli jotakin merkittävää, kasvun paikkaa, oman itsensä ja naiseuden läpikäyntiä, kriisejä, vaikeaa elämää. Siellä reilu kymmenen toisilleen tuntematonta naista pääsi koskettamaan toistensa sieluja ennenkokemattomalla tavalla. Tämä oli yksi elämäni merkityksellisemmistä tapahtumista.

Olen koettanut viedä tuon valokuvakurssin satoa eteenpäin elämässäni. Aina välillä tulee tarve tulla nähdä itsensä sellaisena kuin itse haluaa. Ystävien kanssa olemme harjoittaneet voimaantumista valokuvien kanssa. Toukokuun puolessa välissä ystäväni Marja oli Ilomantsista käymässä. Meillä oli suuret suunnitelmat ottaa kuvia sinivuokoista (kerkesivät kukkimaan jo, kun on ollut niin lämmin kevät), valkovuokoista, joutsenista. Menimme torpalle yöksi, lämmitimme yösaunan ja puhuimme ja nauroimme.   Ja sunnuntaiaamuna heräsimme vesisateeseen. Ei voitu siis ottaa voimakuvia luonnossa, mutta onneksi on torpan ihana ja valoisa kuisti, joten ei meidän voimaantumiset ihan hukkaan menneet.

Minä haluaisin käyttää tätä torppaa ja sen rauhoittavaa ympäristöä tällaisiin voimasessioihin. Kenties jo ensi kesäksi saataisiin asiat siihen malliin, että torpalla voisi yöpyä. Vaatimatonta majoitusta, saunomista, kivoja kuvatuokioita, kokkailua yhdessä. Voimaannuttavaa yhdessäoloa. Nyt olenkin alkanut katsomaan yhtä aittaa ”sillä silmällä”. Sinne haluan vanhanaikaisen kampauspöydän ja rekillisen vaatteita, joita voisi tarpeen tullen lainata kuvauksia varten. Ja taatusti olisi hauskaa.

No, miten meni viikonloppu? Nyt on ollut niin ihana toukokuu, ettei keskikesälläkään aina ole näin lämpöisiä ilmoja. Ensimmäiseksi ruokin kanaset ja seuraavaksi kävin tarkastamassa kukkatilanteen, mitä uutta on yön aikana tapahtunut. Kanat seuraavat minua joka paikkaan, jopa ulkohyyskässä ollaan nelistään. Tulee mieleen aika, jolloin omat lapset olivat pieniä ja vessassa ollessa aina avoiminen ovien päivät. Töitä paiskin kuin hullu, kädet ovat rakkuloilla. Mutta kyllä paljon sain aikaiseksiskin. Juha kävi perjantai-iltana ja saatiin kanoille vanhaan miljööseen sopiva kana-aitaus valmiiksi. Ja huomasi samalla reissulla, että vesipumppaamossa oli jotakin häikkää. Se tarkoitti siis, että sitä saunomista ja jalkakylpyjä en päässyt tällä kertaa tekemään. Sen takia pääsin käyttämään yölläkin ulkohyyskää, minun onneni; lintujen laulua yö läpeensä ja se tuoksu…kiersin ympäri pihamaata vedet silmissä. Ei ihminen tarvitse kaikenmaailman härpäkkeitä ollakseen onnellinen. Vähemmän on enemmän ja sydän sen kertoo.

Siivosin aittoja, raahasin Kakolasta ostetun kerrosängyn rengintupaan (Juha ei ymmärrä vieläkään, miten sen sain siirrettyä, enkä kerrokaan, ihmetelkööt ihmenaista). Siellä joku saa joskun yöpyä vankien entisessä punkassa, onhan siinä jo tunnelmaa kerrakseen. Rengintuvan siivous piti jättää kesken, siellä oli asukkeja. Joku pikkuruinen lintu oli päässyt jostakin raosta sisään ja tehnyt kaapin hyllylle pesän. Juttelin pikkuruisille hetken ja palaan siivoamiseen, kunhan poikaset ovat lentäneet pesästään. Linnunpöntöt ympäri tonttia olivat täynnä asukkeja ja taivaalla ruuhkaa ruuanhakumatkoilla. Piha sai uusia kukkia ja somistuksia ja kaikkea mukavaa muhii mielessäni (ja Juhan pään menoksi). Mää olen niin love tuohon maalaisidylliin <3

Ihanaa alkavaa kesäkuuta toivottelee torpan tyttö Kirsti

Kuvassa kukkivat kirsikankukat, ihan tämän keväiset, kesä on täällä pian <3

Puolitoista viikkoa sitten kuuntelin ommellessani retroradiota torpalla ja sain hyvän vinkin siitä, miten on jotakin vihreetä pääsiäisen aikaan. Niin minulla kuin jutun haastattelijalla meinaa unohtua se rairuohon oikea kylvöaika ja pääsiäinen mennä vipeltää usein ohitse ruohottomana. Hain heti oksasakset ja lähdin torpan pihapiiriin leikkaamaan oksia. Mukaan tarttui koivua, kirsikkaa, ruusua, mustikkaa, taikinamarjaa, raitaa. Ja nyt minulla kukkii mustikka, kirsikka ja taikinamarja. Ja muut ovat työntäneet vihreetä lehteä oikein urakalla. No, tänä vuonna muistin kylvää rairuohon lisäksi myös ohranjyviä. Niitä olen leikellyt kanoille ja katoaa alta aikayksikön parempiin suihin.

Torpassa on aloitettu keittiön remontointi. Viime viikonloppuna minulla oli ystäväpariskunta käymässä Ilomantsista ja miehet urakoivat keittiöön uuden katon. Entiset lastulevyastiankaapit vedettiin seiniltä pois ja takaa paljastui ihanan tummanruskea hirsiseinä, jota en halua peittää. Osa seinistä on paneloitu ja ne maalataan nyt vaaleaksi. Tulee avaruutta ja valoisuutta ihan eri malliin. Pienet ja sievät lautashyllyt koukkuineen saavat ajaa nyt astiakaapin virkaa. Tänne ei ole tarkoitus tuoda ylijäämätavaraa kodin keittiöstä vaan ainoastaan tarpeelliset (ja kauniit) astiat saavat paikan täältä. Ja vaikka astiakaappi onkin suomalainen keksintö, niin tänne tulee pöydälle pieni teline kuivattaville astioille. Ja vanhat keittiöpyyhkeet pääsevät kuivaamaan astioita, ihan niin kuin ennen vanhaan.

Kokeilimme jo tehdä tulet hellaankin ja hyvin se veti. Tällä voi jatkossa keittää ne pannukaffit ja tehdä muutakin ruokaa, kunhan saadaan pikkuisen remonttia vielä eteen päin. Jääkaappi olisi vielä hakusessa. Onneksi vielä on viileät ilmat, niin porstua saa toimittaa kylmäkaapin virkaa. Muistan kyllä omasta lapsuudestakin ajan, ettei meillä ollut jääkaappia. Kaikki säilytettiin eteisessä, ei sairaaksi tullut siitä, että olisi ruoka piloille mennyt.

Kevät on ollut kiireistä aikaa. Opinnot vievät suuren osan viikon käytettävistä olevista tunneista. Samaan aikaan yritän tehdä kirjanpitoa ja nyt vielä inventaariotakin, sillä yrityksen toinen vuosi tuli täyteen maaliskuun 15. päivä. Ompelen uusia tuotteita, käsveskat ovat saaneet hyvän vastaanoton ja sopivat naisellisine muotoineen hyvin tänne Kirstinkammariin. Uusia ideoita muhii päässä, osa varmaan toteutuu, osa lentää hattarana pilveksi taivaalle. Ei se haittaa, unelmia pitää olla, että jaksaa elää.

Joka päivä, kun menen torpalle ja katson työhuoneeni ovesta sisälle, minut täyttää syvä kiitollisuuden tunne. Voiko ihanampaa työhuonetta ihmisellä olla <3

Oikein hyvää Pääsiäisen aikaa jokaiselle toivottaa  Kirsti

Ps. Ottakaa rohkeasti yhteyttä ja soitelkaa, jos liikutte täällä päin. Vaikka kaikki ei ole vielä valmista, niin mielelläni otan torpalle vieraita vastaan!

Vuoden jokaisena päivänä on ystävänpäivä, sillä ystäviä tarvitaan vuoden jokaisena päivänä. Minä miellän enemmän tämän ”virallisen” ystävänpäivänkin ystäville, en niinkään rakastaville, mikä taitaa ola sen alkuperäinen tarkoitus tuolla Amerikan maassa.

Olen miettinyt omia ystävyyssuhteita viime viikkoina tai oikeastaan viime kesästä asti. Matkan varrelle on mahtunut monenlaista ystävää; osa on jäänyt pysyvästi elämääni ja osa on ollut vain ohikulkumatkalla. Osa on tuottanut pettymyksen; jollekin ystävyys tuntuu olevan sitä, että saa toisesta kaiken irti antamatta mitään itsestään ja muistoksi jäävät vain ilkeät puheet. Silloin on tullut mieleen, että haluaa asua metsän keskellä, erakkona kaikesta, niin pääsisi helpommalla. Onneksi todelliset ystävät ovat vetäneet oikeasta narusta ja asioiden puhuminen läpi, välillä moneenkin kertaan, auttaa taas jaksamaan kulkua eteenpäin. Sillä sitähän ystävyys on, toisen kannattelemista huonoina hetkinä, kuuntelelemista, myötätuntoa, aitoa läsnäoloa juuri siinä hetkessä, missä apua tarvitaan. Ystävyys on myös naurua, ilonpitoa, yhdessä tekemistä. Ystäviä on monenlaisia, ei kaikkien kanssa tarvitse samoja asioita tehdä, samoista asioista puhua. Riittää kun ollaan samalla aaltopituudella.

Muuton myötä livekohtaamiset ystävien kanssa jäivät somen armoille.  Välillä olen tuntenut olevani yksin, vaikka minulla on osa lapsista täällä ja muru vieressä. Kaikkea ei voi korvata netin tai puhelimen välityksellä. Silloin jää kokematta se aito halaus, jota olisi juuri silloin niin kipeästi tarvinnut. Silloin jää se spontaani naurunräkätys vähän ontuvaksi, kun ei ole sitä ystävää siinä vierellä jakamassa juuri sitä hetkeä. Kyyneleetkin ovat suolaisepia ja katkerampia, kun niitä yksin tihrustaa.

Miten toivoinkaan, että löytäisin täältä edes yhden ystävän, joka olisi kuin minä. Harrastaisi samoja asioita, olisi kokenut elämässään myös niitä huonoja hetkiä, niin ymmärtäisi mitä elämä on. Ja ihme tapahtui, ystävä löytyi ihan läheltä, miten onnekas olenkaan!

Läksin koulun penkille reilu kuukausi sitten ja sieltäkin olen saanut uusia ystäviä. Peli ei ole menetetty, vielä ”vanhanakin” voi saada ystäviä. Toisten kanssa sen tajuaa heti, naps, tuossa se on, ystävyys saa alkunsa, toisten kanssa menee vähän pitempään.

Olen saanut ystäviä myös ihan tuntemattomista, Kirstinkammarin facebook-sivujen kautta. Välillä ystävyyteen ei tarvita ensiksi sitä livekohtaamista vaan synkkaa ihan muutenkin. Se on varmaan teletapiaa, joka kiitää halki avaruuden. Ja yksi vanhimmista ystävyyssuhteista on alkanut aikoinaan kirjeenvaihdon kautta, pelittää yhä, vaikka tuolloin olimme pikkuisen yli kymmenvuotiaita.

Olen siis onnekas, minulla on ystäviä. Olette usein mielessäni, vaikka en sitä aina sanoiksi tai teoiksi asti pukisikaan. Kiitos, että olette <3

Rakkaudella, Kirsti

Koko syksy on mennyt tosi nopeasti ja sitä syksyä on riittänyt ihan jouluun asti. Sää on ollut lämmin, vielä jouluaattonakin oli 10 astetta plussan puolella. Kanat olivat aatonaattoon kotona ja sitten vasta siirsimme ne torpan navettaan. Protestiakin on sieltä suunnasta kuultavana. Eivät tykkää yhtään, kun eivät voi juoksennella vapaana. Olemme jo katsoneet ensi kesää varten navetan taakse uutta kesäkanalaa heille. Sinne tulee kiva paikka tipusille.

Syksyn mittaan olemme ahkeroineet kovasti torpalla. Olen saanut ihanan ja valoisan, ikkunoistaan kolmeen ilmansuuntaan olevan työtilan omani näköiseksi. Seinät maalattiin valkoiseksi ja sinne olen kuskannut itselleni kauniita ja rakkaita esineitä inspiraation lähteeksi. Minulle on tärkeää, että myös ympäristö, jossa teen töitä, on kaunis. Tuntuu, että työntekokaan ei tunnu silloin työnteolta. Olen koko aikuisikäni haaveillut tilasta, jossa minulla olisi monta pöytää, joiden ääressä voisin askarrella ja tehdä kaikkea mukavaa. Ruokapöytä on monesti vallattu muuhun tarkoitukseen kuin syömiseen.  Alkaa tämä unelma olla totta nyt. Miten hyvä fiilis minulle syntyy, kun katson huoneeni ovesta sisälle ja näen kaikki ihanuudet siellä minua odottamassa.

Tuvankin olemme saaneet hyvälle mallille. Katto ja seinät maalattiin myös täältä. Ja rakennettiin uutta seinääkin raakalaudasta. Sopii tähän ilmapiiriin hyvin. Maalasin myös mäntylipaston, joka ei sopinut tänne ympäristöön lainkaan. Vihertävällä kalkkimaalilla pariin kertaan ja santapaperilla ”iän tuomia kolhuja” pintaan ja lopuksi vahaus. Tämä kalkkimaali olikin hyvä tuttavuus, uskon että muutakin maalattavaa löytyy, kunhan aika antaa myöten. Remontoitavaa riittää seuraavaksi keittiössä ja eteisessä ja vessatiloissa. Mistään ei saa tulla liian hienoa, vaan vähän niin kuin ennen vanhaan. Nurkat eivät muutenkaan ole niin suorassa näissä menneitten aikojen rakennuksissa ja siinä se viehätys varmaan piileekin.

Syksyä työllisti myös tuo Tonttukalenteri, jota päätin alkaa tekemään. Salassa Juhaltakin, joten välillä oli naurussa pitelemistä, kun kehittelin juttuja, mistä voisin kirjoittaa. Oli kuulkaas hauskaa minullakin; aikuinen nainen kuljetti tonttuja milloin minnekin ja otti kuvia. Ois siinä voinu olla selittämistä, jos olisi joku nähnyt. Tontut kertovat tästä meidän ensimmäisestä vuodesta täällä torpan maisemissa. Olen kyllä ihan kiintynyt noihin tonttuihin, mitähän ne meinaavat seuraavaksi tehdä?

https://www.facebook.com/media/set/?set=a.999454460096320.1073741844.685317101510059&type=3

Joulun vietimme torpalla. Aatonaattona menimme sinne yöksi ja aattoaamuna laitoin riisipuuron porisemaan. Nuoriso oli kutsuttu joulusaunaan ja sen jälkeen riisipuurolle ja sekametelisopalle. Kun tuli luvattua sille Oskari-tontulle se riisipuuro, niin olihan se keitettävä. Koko syksyn olemme käyneet saunomassa torpalla. Kesällä tuunasin saunan eteisen kauniiksi. Siitä ei ole enää jäljellä mitään, mutta tilalle on tullut muuta; villat seiniin ja kattoon ja lämpöeristys on parantunut huomattavasti. Ensi kesänä keksin taas jotakin naisen silmälle kaunista sinne pukuhuoneeseen.

Saunominen kynttilänvalossa ja ihon pinnalla leikkivä höyry tuo lapsuuden mieleen. Kaksivuotiaana olin savusaunassa, joka oli silloin kotimme ainut sauna. Oli pimeää, kynttilän pieni liekki valaisi pesupuuhiamme, äidin varoittava ääni, älä nojaa seinään, kun sieltä tarttuu nokea selkään. Äidin kampa hukkui sinne pimeyteen jonnekin, yritimme sitä haparoiden etsiä. Tämä on varhaisin lapsuusmuistoni. Savusaunan tuoksu ja pehmeä lämpö hivelee vieläkin aistejani. Minusta tässä saunomisessa ja pesuvadeissa pesemisessä on jotakin niin ihanaa; kenties se on juuri se muisto sieltä lapsuudesta, jota haluan kantaa mukanani. Nyt lähden torpalle, Juha meni sinne jo edeltä lämmittämään takkoja ja laittamaan saunaa tulille.

Oikein ihanaa Uutta Vuotta Sinulle 

Toivoo Kirsti

Kun minä olin lapsi, samassa talossa asui äiti, isä, neljä lasta ja mummu vaarinsa kanssa.  Muistiin on piirtynyt kuva sen aikaisista viiskymppisistä. Istuivat kiikkustuolissa huivi päässä, pyörittelivät peukaloitaan suuntaan ja toiseen ( se tarkoitti, että antakaa kaffia pullan kanssa), ryystivät kahvikupin lautaselta kahvia, opettivat laittamaan pullaa kahvin sekaan ja tekemään pullamössöä. Olin neljä-viisivuotiaana kova juomaan kahvia ja kouluiän lähestyessä pelkäsin, miten voin olla koko päivän koulussa ilman kahvia. Ja opettivat pelkäämään ukkosta. Äiti oli kesäisin meijerillä töissä ja isä jossakin maatilan hommissa. Mummu meitä katsoi. Kuin valokuvana näen meidät istumassa kapean sängyn päällä rivissä. Mummu ensimmäisenä, sitten vuotta vanhempi veljeni, minä ja pari vuotta nuorempi siskoni. Kädet ristissä ja rukoillen; kohta voi tulla salama ja tappaa. Eikä piiloon kannata mennä, pallosalama tulee perässä ja se on silloin kuolemaksi. Ei se ole ihme, että pelkään vieläkin ukkosta. Hyvin on opetus mennyt selkärankaan asti. Hyviä muistoja minulla kuitenkin on lapsuudestani. Silloin sai olla vielä lapsi.

Muistan kun oma äitini täytti samat luvut. Olin värjännyt hänen hiuksensa mustaksi (hän oli sanonut joskus itselleen, että viiskymppisenä hän värjää hiuksensa. No se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta). Pankista tuotiin korttia ja listaa, johon kyläläiset olivat laittaneet rahaa, ”vanhalle ihmiselle”. Äitiä se suututti ja hävetti niin kovasti, että lista pysyi piilossa eteisen ruokakomerossa monta päivää. Olen vähän hymyillyt tätä äidin reaktiota kaikki nämä vuodet, mutta nyt ymmärrän hänen tuntojaan. Jotenkin on hävettävää tunnustaa olevansa jo sen ikäinen. Ehtoopuolella jo mennään. Toisaalta, jos elän mummuni ikään, olen vasta puolessa välissä, hän sai pitkän elämän ja nukkui pois 97-vuotiaana.

Minun oma H-hetkeni meni Heinolassa, siellä oli moottorisahaveistokisat, jossa muru oli mukana. Minut kyllä yllätettiin täysin. Olin myymässä omia tuotteitani siellä ja pikakisan lopuksi bändi meni lavalle soittamaan ja viihdyttämään yleisöä. Kuulin korvissani sanat, ”Eräs henkilö täyttää tänään 25 x 2 vuotta” ja sen jälkeen kuulin oman nimeni ja minua pyydettiin astumaan lavalle. Kilpailun järjestäjä Heinolan Citymarketin pitäjä ojensi minulle ruusukimpun ja toinen järjestäjä Luomupekka Rusila kuohuvaa. Ja sitten kuului synttäribiisiä. Aika ihana yllätys oli, täytyy myöntää. Illalla hotellissa ruokailun yhteydessä vielä sain uutta laulantaa. Ei näitä unohda.

Millaiselta nyt sitten tuntuu, viisikymppisenä? Aloin saada synttäriviikolla kortteja, eikä se enää niin kauhealta tuntunutkaan. Pieniä ja vähän isompiakin paketteja. Puheluita, onnitteluita. Rahaa uuden ompelukoneen ostoon. Saan toisen koneen torpalle työtiloihini ja toisen voin pitää kotona, ihanaa, työt luistaa joka puolella, kun on pelit ja vehkeet kunnossa. Muru antoi minulle neljä lampaantaljaa ja siellä ne ovat tuolien päällä lämmittämässä torpalla. Ihanan pehmoisia ja lämpimiä. Kyllä minun kelpaa. Kävin tyttöjeni ja vävypojan kanssa Jyväskylässä kiinalaisessa syömässä ja sen päätteeksi me naiset menimme katsomaan Kätilö-elokuvaa. Söimme karkkeja ja sipsejä samalla ja sekin oli minusta kiva tapa viettää syntymäpäivää. Omien tyttärien kanssa elokuvissa. En minä osaisi sellaista pönötysjuhlaa viettääkään. Katsotaan sitten 20 vuoden päästä Torpalla tarjoan jossakin vaiheessa kaffeet ja kakut perheelle ja lähipiirille. Kunhan saadaan se torppa ja Kirstinkammari siihen kuntoon.

Kyllä tästä syntymäpäivästä jäi loppujen lopuksi hyvät muistot mieleen.

Rakkain terkuin Kirsti

Tämä sisältö on estetty, koska se vaatii markkinointievästeitä.

Hyväksy markkinointievästeet

Jotenkin olen samaistunut viime päivinä tähän Johanna Kurkelan lauluun kovasti.

On syyskuu ja makaan petissä kipeänä. Flunssaa on kestänyt kolme viikkoa ja alan olla kyllästynyt tähän olotilaan. Minuun ei taudit tartu, olen sellainen tyyppi. Paitsi nyt tarttui eikä meinaa luovuttaa. Ei huvita mikään paitsi itsesääli. Ja siitäkin tunnen syyllisyyttä. Kaikki on kunnossa, ei pitäisi olla tällaisia tuntemuksia. Mutta kun on.
Mietin, mikä minut on ajanut tähän tilaan? Onko kesä muuttoineen, sateineen ja kiireineen vienyt kaikki voimat? Se oma aika on jäänyt hyllylle, se jolloin olisi pitänyt lataantua ja voimaantua. Olenko antanut liikaa itsestäni ja nyt on voimavarat kulutettu loppuun? Luovuus tarvitsee joutenoloa, pilvien katsomista, tuleen tuijottelua. Olenko kuunnellut liikaa muita ihmisiä, millaisia tuotteita ja runoja minun toivotaan tekevän? ”Sinulla on kaikki niin surumielisiä, tee iloisempia runoja, opi nauramaan ja olemaan hauska”. Tuntuu, että olen mennyt ihan lukkoon, kun olen jäänyt miettimään näitä asioita. Katosiko luovuus kokonaan; se pelottaa kauheasti. Tässäkö tämä kaikki nyt oli? Eikö synny enää mitään uutta?
Kävin joku päivä torpalla kukkapenkkä laittamassa. Kottikärräsin paskaa ja hiki valui. Olin taudista heikossa kunnossa, mutta tuntui että jotakin kongreettista on saatava aikaan. Olenpahan juurillani, kun paskaa kärrään. Hörppäsin pullosta vettä ja tirauttelin kyyneleitä. Tulihan se sieltä, aforismi, surua on tässäkin mukana. En minä voi miellyttää muita, minä olen tällainen, enkä osaa muuksi muuttua. Jos mietteeni ovat surupohjaisia, niin ovat. Kyllä näillekin on tilausta, uskon sen, varsinkin kun katsoo, miten tätä runokorttia alettiin jakamaan sivustollani Kirstinkammari

Kesä meni ja kaiken kruunasi Ilomantsissa käynti Karhufestivaalien merkeissä. Miten mukavaa oli tavata tuttuja ihmisiä joka käännähdyksellä. Itkettiin ja naurettiin. Makasin kipeänä ystävien sohvilla keräämässä voimia myyntipäiviä varten. En ole koskaan elämässäni ollut niin väsynyt kuin lauantai-iltana kun pääsimme ystävien mökille Pieliselle (runokortin kuva on otettu sieltä). Ääni oli kadonnut kokonaan ja olo oli ihan pieksetty.

Sain ystävältä rasiallisen valkoisia höyheniä saatetekstinä ”ollaan enkeleitä toisillemme” ja taas itkettiin. Suuri osa minusta on siellä vieläkin kiinni. Eihän tuollaista 25 vuoden siivua voi pyyhkäistä ohi hetkessä. Hyvä tavaton, sehän on puolet minun elämästäni! Vaikka olen tutustunut aivan ihaniin uusiin ihmisiin täällä ja noilla myyntireissulla niin osa minusta halua pitää vielä menneestä tiukasti kiinni. Ehkä uuteen juurtuminen vie enemmän aikaa kuin sitä itselleen antaisi. Onneksi nykyaikana on tuskaa lievittämässä kaikenmaailman vimpaimet, millä voi pitää yhteyttä. Miten ihmiset pärjäsivät ennen, kuulematta pitkiin aikoihin mitään toisistaan? Jospa tämäkin asia pitää kääntää positiiviseksi. Onneksi minulla on hyviä ystäviä, joiden näkeminen ilahduttaa suunnattomasti minua, en ole polttanut siltoja takanani.

Media ja uutiset kertovat uutisia maailman pahoinvoinnista. En ole kovin kärkäs uutisten lukija, koska imen itseeni liikaa negativiisuutta niistä. Haluan säilyttää lintukotoni silläkin uhalla, että ihmiset luulevat minua tyhmäksi. En jaksa kantaa koko maailman murheita hartioillani ja kuitenkin tuntuu siltä että kannan. Kannan murhetta äidin puolesta, joka terveys reistailee, lasten puolesta, miten pärjäävät tässä yhä kovenevassa maailmassa. Ystävien murheet ovat omia; niitä itketään yhdessä.  Ja kyllä ystävien iloistakin saadaan yhdessä voimaa. Yritän kääntää positiivisemman vaihteen päälle, mutta kovin on juntturassa sekin. Kun aikani murehdin, niin kyllä se valoisampi päivä sieltä taas koittaa. Ja minä, joka olen ollut hukassa ja äänetön viime päivät, herään taas eloon.

Päivä on mennyt petissä. Muru on soitellut useamman kerran huolestuneena töistä ja äsken kotiin tullessaan toi minulle prinsessakakun ja kukan. Ihana kun saa olla rakastettu ihan tällaisena surkena ja keskeneräisenäkin!

Jaksamisiin, Kirsti

miksi muuttoa sanotaan yhdeksi suurimmista stressintekijöistä ihmisen elämässä. Se vei kaikki voimat minusta, ihan totaalisesti. Viimeiset viikot olivat yhtä pakkaamista Ilomantsin päässä ja purkamista Ylöjärven päässä. Ja joka välissä tuo 500 km yhteen suuntaan; se tiesi reissuunsa tuhatta kilometriä.  Lisäksi tuo henkinen paine ystävistä luopumisesta. Kaikki turvallinen ja tuttu on ohitse jäänyttä elämää. En voi soittaa ystäville, että lähettäiskö valokuvaamaan tai tuutkos kaffille. Hyvästejä jätettiin monen itkun säestyksellä ja moneen kertaan. En etukäteen aavistanut, miten koville se voikaan ottaa.

Viikon verran viimeisen muuttokuorman jälkeen täällä seilattiin yhä pahvilaatikkojen keskellä ja petiin vei vain kapea käytävä. Välillä uuvahdin niin tyystin, että piti mennä pitkäkseen petille keskellä päivää ja itkukin oli herkässä. Tietokonetta ei tullut aukaistua ensimmäisen viikon aikana ollenkaan. Mielessä vähän kalvoi ajatus, että en kerkiä ollenkaan omaa yritystäni ajattelemaan, kun kaikki aika menee tässä järjestelyhommissa. Sääkään ei ollut suosiollinen, kylmää ja vesisadetta jatkuvasti. Ensimmäinen juhannuskin uudessa ympäristössä meni palellessa, parhaimmillaan neljät villasukat jalassa (onneksi on äiti, joka tekee villasukkia), astianpesukone meni rikki, tein talosta savupirtin, kun yritin lämmittää taloa pysyäkseni edes hieman lämpöisenä. Ehkäpä minulla oli kylmä myös siksi, että henkinen napanuora oli vielä Ilomantsissa kiinni.

Juhannuksen jälkeen tuntui, että nyt kaipaan voimaantumista valokuvauksen muodossa. Sateesta huolimatta pakkasin kameran ja jalustan mukaan ja läksin torpalle. Mieli tyyntyi, kun sain siellä kaikessa hiljaisuudessa antaa aikaa vain itselleni. Minun pitää muistaa, etten kadota itseäni tässä uudessakaan elämässä. Kaikkea kivaa olisi niin paljon tehtävänä tässä uudessa kodissa, mutta välillä minun täytyy antaa aikaa ihan vain itselleni. Vain sillä tavoin jaksan ja pystyn antamaan itsestäni myös muille.
.

Onneksi on kameralle jalusta, mutta kyllä minä kaipaan samanhenkisiä naisia tällaisiin voimaannuttaviin valokuvahetkiin.

Torppa ympäristöineen taitaa olla minun voimapaikkani. Piipahdan siellä useamman kerran viikossa, välillä vain katselen villiintyneiden kasvien hurjaa kasvuintoa Suomen lyhyessä kesässä. Kaikki on otettava irti ja nopeasti. Välillä perkaan puutarhaa ja löydän kukkapenkin kaiken rikkaruohon seasta. Mielikuvitus alkaa laukkaamaan; tästä saisi sitä ja tätä. Haaveilen vaikka mistä, jonakin päivänä tämä on mainio paikka Kirstinkammarin runokahvilalle ja jospa saisin yhteen torpan huoneista itselleni työhuoneen. Välillä tekisin ”sisätöitä” ja ulos mennessä voisi tarttua johonkin projektiin kiinni. Tällainen olisi kivaa, saisi rytmittää omaa päiväänsä oman mielen mukaan.

Jotakin voin kuitenkin jo nyt tehdä. Saunaan teki mieli, mutta saunan eteinen on ihan keskeneräiseksi jäänyt. Itse sauna on rakennettu vajaa kymmenen vuotta sitten ja viimeksi siinä lienee saunottu viitisen vuotta takaperin. Jännittyneenä tein tulet kiukaan alle ja lisäsin vettä vesisäiliöön. Pienen savustuksen ja sitkeän yrittämisen jälkeen sain saunan pesän  syttymään ja aloitin siivouksen. Saunasta tuli helposti löylykelpoinen, mutta eteistila vaati hieman kekseliäisyyttä. Tilat on rakennettu vanhan navetan tiloihin ja osana seinää toimii vanhat laudat noilta ajoilta. Kaivelin torpan aittoja ja sain kuin sainkin ihanan tunnelman saunan eteiseen. Sieltä löytyy vaikka mitä kivaa ja kaunista. Ompelen vielä verhot myöhemmin. Mutta näillä pääsen alkuun. Hikisen urakan päätteeksi tein koivusta vastan, laitoin peltivatiin ruusun terälehtiä ja upotin jalkani sinne. Ja löylyt…minkä ihanan voimaantumissaunan sainkaan aikaiseksi. Ja siippa tuli iltapuhteilla vielä saunomaan kanssani. Tätä täytyy saada lisää.

Seuraavaksi taidan raivata saunan ulkopuolta siihen malliin, että siinä voi käydä vilvoittelemassa saunomisen lomassa.

Kauniita heinäkuun päiviä toivottelee, Kirsti

Sinivuokot ovat puhjenneet kukkaan ja siinä onkin kerrassaan ihmettelemistä. Ei kukkaa sinänsä vaan sitä paljouden määrää, mitä täältä torpan ympäristöstä löytyy. Niitä on ihan joka puolella, isoina mättäinä, metsän pohja loistaa sinisin värein. Olen kotoisin Pohjanmaalta, juuri sieltä  mihin säätiedotuksessa viitataan ”alavilla mailla hallan vaaraa”. Se rajoitti aika paljon kukkien valinnassa. Eikä siellä luonnonvaraisena kasva läheskään niin paljon kasveja kun täällä torpan lähettyvillä. Ilomantsissakin on paljon karummat kasvuolosuhteet. Tulevasta kesästä tuleekin mielenkiintoinen, kun ei yhtään tiedä etukäteen, mitä yllätyksiä maasta putkahtaa ulos.

Olen rakastanut kukkia ja lukion jälkeen suuntauduinkin puutarha-alalle. Kukkien värit, tuoksut, lehdet. Kaikki ovat kaunista ja sielu siitä kauneudesta nauttii. En enää häpeä tunnustaa sitä, että olen niin herkkä, että kauniin luonnon katseleminenkin saa minulle kyyneleet silmiin. Koen nykyisin voimavarakseni tuon herkkyyden, joskus nuorempana se oli niin hävettävä juttu. Joka hetkessä silmät kyynelissä. Nyt olen sitä mieltä, että maailmani on paljon rikkaampi ja vivahteikkaampi juuri tuon herkkyyden takia.

Pitkin kevättä olen käynyt täällä pihapiirissä kuvaamassa sinivuokkojen heräämistä. Pääsiäisen aikaan huhtikuun alkupäivinä alkoivat ensimmäiset hennot varret nousta käppyrästä suorempaan. Surin sitä, että minun pitää jättää ne sinne yksin, kun palasin Ilomantsin suuntaan. Parin viikon kuluttua olin taas polvillani pihamaalla ja huokailin ihastuksesta. Miten paljon uutta sineä olikaan tullut esille! Ja ensimmäinen valkovuokkokin ojenteli valkoisia terälehtiään kohti aurinkoa. Vapun tienoilla suorastaan makasin metsän pohjalla, kuvaten noita ihanuuksia joka kantilta ja kulmalta. Ihan sinisenään. Minun ilomantsilaiset ystävät eivät kyllä usko tätä todeksi.

Tässä kuvasarjassa näkyy yhden kuvan muuttuminen runokortiksi. Sopii hyvin vaikkapa vastasyntyneelle, sillä kortin nimi on vastakuoriutunut.

Mitähän kukkii valkovuokkojen jälkeen?

Kevätterveisin Kirsti