Kirstinkammarin blogi

Takamaan tarinoita


Loading

Syyskuun alakuloa

Jotenkin olen samaistunut viime päivinä tähän Johanna Kurkelan lauluun kovasti.

On syyskuu ja makaan petissä kipeänä. Flunssaa on kestänyt kolme viikkoa ja alan olla kyllästynyt tähän olotilaan. Minuun ei taudit tartu, olen sellainen tyyppi. Paitsi nyt tarttui eikä meinaa luovuttaa. Ei huvita mikään paitsi itsesääli. Ja siitäkin tunnen syyllisyyttä. Kaikki on kunnossa, ei pitäisi olla tällaisia tuntemuksia. Mutta kun on.
Mietin, mikä minut on ajanut tähän tilaan? Onko kesä muuttoineen, sateineen ja kiireineen vienyt kaikki voimat? Se oma aika on jäänyt hyllylle, se jolloin olisi pitänyt lataantua ja voimaantua. Olenko antanut liikaa itsestäni ja nyt on voimavarat kulutettu loppuun? Luovuus tarvitsee joutenoloa, pilvien katsomista, tuleen tuijottelua. Olenko kuunnellut liikaa muita ihmisiä, millaisia tuotteita ja runoja minun toivotaan tekevän? ”Sinulla on kaikki niin surumielisiä, tee iloisempia runoja, opi nauramaan ja olemaan hauska”. Tuntuu, että olen mennyt ihan lukkoon, kun olen jäänyt miettimään näitä asioita. Katosiko luovuus kokonaan; se pelottaa kauheasti. Tässäkö tämä kaikki nyt oli? Eikö synny enää mitään uutta?
Kävin joku päivä torpalla kukkapenkkä laittamassa. Kottikärräsin paskaa ja hiki valui. Olin taudista heikossa kunnossa, mutta tuntui että jotakin kongreettista on saatava aikaan. Olenpahan juurillani, kun paskaa kärrään. Hörppäsin pullosta vettä ja tirauttelin kyyneleitä. Tulihan se sieltä, aforismi, surua on tässäkin mukana. En minä voi miellyttää muita, minä olen tällainen, enkä osaa muuksi muuttua. Jos mietteeni ovat surupohjaisia, niin ovat. Kyllä näillekin on tilausta, uskon sen, varsinkin kun katsoo, miten tätä runokorttia alettiin jakamaan sivustollani Kirstinkammari

Uusi aamu kirstinkammari.fi

Kesä meni ja kaiken kruunasi Ilomantsissa käynti Karhufestivaalien merkeissä. Miten mukavaa oli tavata tuttuja ihmisiä joka käännähdyksellä. Itkettiin ja naurettiin. Makasin kipeänä ystävien sohvilla keräämässä voimia myyntipäiviä varten. En ole koskaan elämässäni ollut niin väsynyt kuin lauantai-iltana kun pääsimme ystävien mökille Pieliselle (runokortin kuva on otettu sieltä). Ääni oli kadonnut kokonaan ja olo oli ihan pieksetty.

Sain ystävältä rasiallisen valkoisia höyheniä saatetekstinä ”ollaan enkeleitä toisillemme” ja taas itkettiin. Suuri osa minusta on siellä vieläkin kiinni. Eihän tuollaista 25 vuoden siivua voi pyyhkäistä ohi hetkessä. Hyvä tavaton, sehän on puolet minun elämästäni! Vaikka olen tutustunut aivan ihaniin uusiin ihmisiin täällä ja noilla myyntireissulla niin osa minusta halua pitää vielä menneestä tiukasti kiinni. Ehkä uuteen juurtuminen vie enemmän aikaa kuin sitä itselleen antaisi. Onneksi nykyaikana on tuskaa lievittämässä kaikenmaailman vimpaimet, millä voi pitää yhteyttä. Miten ihmiset pärjäsivät ennen, kuulematta pitkiin aikoihin mitään toisistaan? Jospa tämäkin asia pitää kääntää positiiviseksi. Onneksi minulla on hyviä ystäviä, joiden näkeminen ilahduttaa suunnattomasti minua, en ole polttanut siltoja takanani.

Media ja uutiset kertovat uutisia maailman pahoinvoinnista. En ole kovin kärkäs uutisten lukija, koska imen itseeni liikaa negativiisuutta niistä. Haluan säilyttää lintukotoni silläkin uhalla, että ihmiset luulevat minua tyhmäksi. En jaksa kantaa koko maailman murheita hartioillani ja kuitenkin tuntuu siltä että kannan. Kannan murhetta äidin puolesta, joka terveys reistailee, lasten puolesta, miten pärjäävät tässä yhä kovenevassa maailmassa. Ystävien murheet ovat omia; niitä itketään yhdessä.  Ja kyllä ystävien iloistakin saadaan yhdessä voimaa. Yritän kääntää positiivisemman vaihteen päälle, mutta kovin on juntturassa sekin. Kun aikani murehdin, niin kyllä se valoisampi päivä sieltä taas koittaa. Ja minä, joka olen ollut hukassa ja äänetön viime päivät, herään taas eloon.

Hukassa kirstinkammari.fi

Päivä on mennyt petissä. Muru on soitellut useamman kerran huolestuneena töistä ja äsken kotiin tullessaan toi minulle prinsessakakun ja kukan. Ihana kun saa olla rakastettu ihan tällaisena surkena ja keskeneräisenäkin!

Jaksamisiin, Kirsti

8 kommenttia

  •    Reply

    Voi Kirsti-rukka, tauti se iski kolmatta viikkoa sitten minuunkin eikä meinaa hellittää millään.
    Mutta piru vie periksi ei anneta, kyllä me täältä vielä noustaan ja ehjäännytään.
    Ja kunhan parannutaan niin paljon, että jaksetaan niin lähdetään metsään kaksin. No ehkä voidaan ottaa meidän Siiri tai Olli vahtimaan meitä mukaan.

    Niin ja älä sinä kuuntele muita siinä mitä sinun pitää tehdä, tee sitä mitä parhaiten osaat ja jos se on jonkun mielestä liian surullista niin se on heidän murheensa ei sinun.

    Niin että häntä pystyyn siellä Takamaalla ja keräähän voimia tulevaan talveen.
    Ystävät uudet ja vanhat pitävät meidät pystyssä ja elossa.
    Terkuin Jaana

    •    Reply

      Kiitos Jaana!
      Ihan sain heti voimaa tästä viestistäsi ja mielikuvasta, että makaamme metsän pohjalla ja katsomme puiden latvoja. Kunhan olen tarpeeksi kasassa ja sinä myöskin tervehtynyt, niin syötän navigaattoriin osoitteesi ja porhallan sinne. Joku kaunis syysaamu, kun sinulla on vapaapäivä, niin tuuttaan auton torvea ja lähdetään kohti uusia seikkailuja!

  •    Reply

    Kurkelan kappaletta kuunnellessa, kun on niin tuore asia mullakin; haavat on vielä auki ja se sattuu minuun ja varmasti häneenkin jättäessämme toisemme toisille, yöt jo vois olla erilaisia vähitellen.
    Kirsti ystäväin; meille annetaan vielä sellaisia kokonaisia päiviä jossa kaikki on mahdollista, ilman taakkoja…..olemmehan enkeleitä toisillemme <3, eikä päivää ettet kävis mielessä. Ystävyyttä ei vaan voi hylätä, taakat aina kaatuu toiselle ja toisella kevenee, ystävyys on vuorovaikutteista.
    Luulempa et meille ei vain sovi liika ohjailu, kaikki on lähdettä omista johdatuksista, etenkin sinulla luovana ihmisenä….
    Voimia ja paranemista siulle taudista niin huominenkin päivä loistaa ilman tämän päivän taakkoja…..sehän voi olla jopa joskus höyhenen kevyttä vaikka se torpalla raataminenkin, mut kun se on mieleistä ja sydämestä lähtöisin se käden jälki niin siinä se sielu lepääkin sitten kun sen on "valmis". Omin käsin laitettu tai yhteisten käsien vielä ihanampaa. Hyvää ja kaunista yhteiseloa.

    •    Reply

      Marjaseni, meillä on niin paljon yhteisiä muistoja ja reissuja takanapäin, että osaamme hyvin lukea toistemme aatokset. Ja on niitä edessäkin päin ihan varmasti. Kait tälläkin ”pakkolevolla” on oma tarkoituksensa. Pitää muistaa kuunnella sitä omaa sisintään ja jos sen ääntä ei kuule muualla, niin metsässä kuulee. Antaa hiljaisuuden puhua omaa kieltään.

  •    Reply

    Voi sinua, täältä lähtee sinulle energialataus ja paljon enkeleitä mukaan. Tuollaisen ison muuton/muutoksen jälkeen väsymys iskee jälkijunassa. Lepää ja nauti syksyn tulosta ja sen kauniista värityksestä. Mitä runoihin tulee, älä kuuntele liikaa muita, vaan tee niinkuin sydämesi sanoo. Olet hyvä juuri nyt. Muista olla armollinen itsellesi. Enkeleitä sinun päivääsi!

    •    Reply

      Kiitos Anna energialatauksista ja enkeleistä.
      Jos se onkin noin, miten kirjoitit. Väsymys ei ole pysynyt perässä kaiken kiireen keskellä ja nyt se sai minut otteeseensa. Toivottavasti edessä on kaunis ja värikäs syksy ja sallin itselleni sen värikylläisyyden. Hyvällä omallatunnolla ja vähän vaikka laiskotellen. Enkeleitä myös sinun päivääsi!

  •    Reply

    Voi Kirsti pieni! Ota positiivisesti: Sinua puhdistetaan kaikesta menneestä, ja laitetaan lepoon, kun et itse ole huomannut, että tarvitset lepoakin :), kyllä Sinä vielä voimaannut, Sinulla on sydän puhdasta kultaa, ammenna voimaa sieltä, anna Valosi loistaa, olethan Valo niin monelle, anna sen loistaa välillä itsellesikin! Ota levosta kaikki irti, salli se itsellesi, luovuutesi tarvitsee myös lepoa, latautumista….. kaikella on tarkoituksensa. ”Ole se Valo, joka olet”, tee juuri niin kuin sydämesi sanoo, on -pa se sitten surullista tai iloista, vastaanottajia löytyy varmasti aina! Rakkaudellisin terveisin ja voimahalauksin, Enkeleitä Sinulle!

    •    Reply

      Kiitos Kyllikki. ohjaaja ja opettajani monella saralla. Viisaita sanoja kun ne tulee sinun suustasi. Itsekin olen pohtinut tätä ”pakkolepoa”, sehän se oli, kun oli niin kova kiire ja touhu koko kesän (ja jo menneen kevätkaudenkin). Ei sitä huoltamatta jaksa, vaikka niin luulee, painaa vaan sitkeästi niin kauan kun moottori käy. Lääkärissä kävin ja sain rohtoja. Niiden avulla on olo alkanut parantua.
      Ehkä kaikkein paras lääke oli kuitenkin viime lauantai ja naisryhmän tapaaminen. Meitä kokoontui yhdeksän naista Helsinkiin; olemme tutustuneet täällä somessa. Livetapaaminen oli erikoinen; olivat kaikki ihmeellisellä tuttuja vaikkei oltu koskaan aiemmin nähtykään. Huomaan kaipaavani jutteluja ja asioiden pohtimista. Meidänkin juttutuokioita kaipaan Kyllikki. Miten monet kerrat olen lähtenyt luotasi voimaantuneena pois. Ja mitä valoon tulee, niin katsoin tuota kuvaani juuri äsken ihmetellen; minähän melkein loistan valoa siinä!

Jätä kommentti